liian pitkä matka

Taivas pimeänä, katuvalot vaihtuivat bussin liikkuessa nopeasti. Tuijotin ikkunasta ulos jalat nostettuna repun päälle ja kuuntelin musiikkia. Oloni oli vihdoin täysin turta.

Perjantaina tein sen, mitä minun ei pitänyt enää koskaan tehdä. Se oli vain liian helppoa. Se oli niin naurettavan yksinkertaista, että meinasin tehdä sen taas tänään. Mutta se ei kannattanut, sillä niin kovin vähäinen alkoholimäärä sai oksentamaan kitkeriä kuvottavia nesteitä heti Kuutin nukahdettua. Kuitenkin rakastin sitä oloa, sitä miten se leikkasi ahdistukselta terän pois ja tuntui kuin olisin leijunut.

Oloni oli lauantaina hutera, sain syötyä ensimmäisen kerran vasta neljän aikoihin Kuutin äidin luona. Siihen asti olin vain kiskonut mustaa kahvia ja vettä, polttanut liian monta tupakkaa. Illalla vielä herkuteltiin ja katsottiin elokuvia, kiskottiin alkoholia - minä muita vähemmän ja hitaammin, mutten kehdannut edes selittää miksi. Kuutti ei maininnut mitään oksentelusta, joten en tuntenut tarvetta kertoa.

Oli hilpeää. Kuutti kiusoitteli minua, Kuutin tyttöystävän siskokin palasi lauantaiaamuna asunnolle ja vietti minun ja Kuutin kanssa iltaa, kertoi hänen kanssaan hauskoista asiakkaista ja surkeista työkavereista ja nauroimme vatsat kippuralla. Yöllä nukuimme kaikki kolme Kuutin ja hänen tyttöystävänsä sängyssä, sänkyyn hilattuna viisi peittoa ja niin kovin monta tyynyä. Väistelin yön Kuutin käsiä, kun hän nukkui levottomasti ja meinasi lyödä minua unissaan.

Viimeinen päivä meni kovin hitaasti kahvia juoden ja televisiota katsoen. Kävimme hakemassa Kuutin tyttöystävän asemalta ja ostamassa minulle lipun. Parin tunnin kuluttua pääsinkin aloittamaan viiden tunnin matkani, joka tuntui kuluvan hetkessä. Osaan jo koko reitin ulkoa jokaista pysäkkiä myöten ja toistin samaa kaavaa kuin unessa. Tiedän, milloin on vaihdon aika ja osaan pistää juuri sopivan ajoissa kirjan takaisin laukkuun. Tiedän, miten ensimmäisessa junassa ei ole tupakkakoppia ja seuraavassa on ravintolavaunussa. Kuuntelen aina turhautumisen iskiessä samaa kappaletta.

Koko viikonloppu oli yhtä tunnesekamelskaa, kun yritin siirtää surun ja ahdistuksen taka-alalle ja ajatella vain positiivisia asioita, mutta kokien sen surkean masennuksen ja yksinäisyyden iskut aina pienissä hetkissä kuten silloin, kun molemmat muut puhuivat rakkaidensa kanssa puhelimessa eikä minulla ollut edes ketään, kelle viestiä.

Sain tovi sitten syntymäpäivälahjaksi varsin ruman vihon, vihaan sen kantta. Päätin kuitenkin alkaa kirjoittaa siihen kirjeitä kaikille, kirjeitä, joita kukaan ei koskaan tule lukemaan. Ne tuntuvat helpottavilta.