kohti taivaanrantaa

29. heinäkuuta 2013

00:04

Mussa on vaan vitusti kaikkee, minkä haluaisin repii pois, mutta tyydyn vaan rapsuttamaan kuollutta ihoa irti ja hymyilemään kaikelle. Mulla on kuitenkin vielä aikaa pieni ikuisuus ja voin vielä muuttua parempaan - ehkä sit, jos suunnitelmat koskaan toteutuu, oon ehkä jo silloin joku parempi minä eikä enää ole mitään revittävää tai ainakaan niin paljoa, ettenkö kestäis.

Kuutti kävi, tuli oli meni ja nyt vierotan itseäni taas tupakoinnista, joka meinasi alkaa jälleen lupaavasti aina toisen seurassa polttaessa. Oli meillä ihan hauskaa, juotiin ekana iltana itsemme humalaan leikkipuistossa, istuttiin sen yhden mukavan miehen auton kyydissä ja keinuttiin kahdentoista aikaan. Seuraavana päivänä ajelimme ympäriinsä, kävimme uittamassa jalkojamme vedessä ja valokuvasimme - enkä edes vihannut itseäni jokaisessa kuvassa, en ahdistunut reisieni koosta enkä paksuista käsivarsista. Oli kai ihan mukavaa, kun oli päivisin hyvää seuraa, vaikka se olo tuli silti viimeistään yöllä.

Yksin jäätyä olen taas ollut sietämättömän väsynyt enkä ole saanut mitään kehittävää aikaiseksi paitsi jotain sellaista pientä, mikä ei ole vaatinut liikaa mitään. Voisin nukkua kellon ympäri ja silti nousen kiltisti ylös kahdeksan ja yhdeksän välillä koulut alkaa liian pian, aika normalisoida unirytmi ehkä jopa niin että ennättäisin aamuisin juoksemaan. Sain pyörän käyttööni ja yritän pysyä rajoissa, vaikka haluaisin polkea taas päivittäin sen 100 kilometriä kuten silloin joskus.

Oon taas kovin yksin ja yksinäinen, mutta se ei tee enää edes pahaa.

liian pitkä matka

Taivas pimeänä, katuvalot vaihtuivat bussin liikkuessa nopeasti. Tuijotin ikkunasta ulos jalat nostettuna repun päälle ja kuuntelin musiikkia. Oloni oli vihdoin täysin turta.

Perjantaina tein sen, mitä minun ei pitänyt enää koskaan tehdä. Se oli vain liian helppoa. Se oli niin naurettavan yksinkertaista, että meinasin tehdä sen taas tänään. Mutta se ei kannattanut, sillä niin kovin vähäinen alkoholimäärä sai oksentamaan kitkeriä kuvottavia nesteitä heti Kuutin nukahdettua. Kuitenkin rakastin sitä oloa, sitä miten se leikkasi ahdistukselta terän pois ja tuntui kuin olisin leijunut.

Oloni oli lauantaina hutera, sain syötyä ensimmäisen kerran vasta neljän aikoihin Kuutin äidin luona. Siihen asti olin vain kiskonut mustaa kahvia ja vettä, polttanut liian monta tupakkaa. Illalla vielä herkuteltiin ja katsottiin elokuvia, kiskottiin alkoholia - minä muita vähemmän ja hitaammin, mutten kehdannut edes selittää miksi. Kuutti ei maininnut mitään oksentelusta, joten en tuntenut tarvetta kertoa.

Oli hilpeää. Kuutti kiusoitteli minua, Kuutin tyttöystävän siskokin palasi lauantaiaamuna asunnolle ja vietti minun ja Kuutin kanssa iltaa, kertoi hänen kanssaan hauskoista asiakkaista ja surkeista työkavereista ja nauroimme vatsat kippuralla. Yöllä nukuimme kaikki kolme Kuutin ja hänen tyttöystävänsä sängyssä, sänkyyn hilattuna viisi peittoa ja niin kovin monta tyynyä. Väistelin yön Kuutin käsiä, kun hän nukkui levottomasti ja meinasi lyödä minua unissaan.

Viimeinen päivä meni kovin hitaasti kahvia juoden ja televisiota katsoen. Kävimme hakemassa Kuutin tyttöystävän asemalta ja ostamassa minulle lipun. Parin tunnin kuluttua pääsinkin aloittamaan viiden tunnin matkani, joka tuntui kuluvan hetkessä. Osaan jo koko reitin ulkoa jokaista pysäkkiä myöten ja toistin samaa kaavaa kuin unessa. Tiedän, milloin on vaihdon aika ja osaan pistää juuri sopivan ajoissa kirjan takaisin laukkuun. Tiedän, miten ensimmäisessa junassa ei ole tupakkakoppia ja seuraavassa on ravintolavaunussa. Kuuntelen aina turhautumisen iskiessä samaa kappaletta.

Koko viikonloppu oli yhtä tunnesekamelskaa, kun yritin siirtää surun ja ahdistuksen taka-alalle ja ajatella vain positiivisia asioita, mutta kokien sen surkean masennuksen ja yksinäisyyden iskut aina pienissä hetkissä kuten silloin, kun molemmat muut puhuivat rakkaidensa kanssa puhelimessa eikä minulla ollut edes ketään, kelle viestiä.

Sain tovi sitten syntymäpäivälahjaksi varsin ruman vihon, vihaan sen kantta. Päätin kuitenkin alkaa kirjoittaa siihen kirjeitä kaikille, kirjeitä, joita kukaan ei koskaan tule lukemaan. Ne tuntuvat helpottavilta.

feet in the water

Onnellisuus on sitä, kun hymyilyttää, vaikkei ole edes mitään kunnollista syytä. On vain se seura ja niiden ihmisten hymyt ja jutut ja välillä ihan hiljaiset hetket, kun jokainen tekee jotain omaansa ja silti siihen ilmapiirin lämpöön voisi vain käpertyä. Se on sitä, kun kaljasta turvonnut vatsa ei saa painamaan kuunsirppejä ympäri kehoa ja sitä, kun ei paniikissa tarvitse joka aamu meikata vaan voi olla löysissä vaatteissa meikittömänä silmälasit päässä. Se on sitä, kun voi syödä pitsan ja katsoa Frendejä ja nauraa, sitä, kun mokaa jotenkin ja nauraa vain muiden mukana, kuinka sitä onnistui taas säheltämään. Se on sitä, kun muut pyytävät jäämään ja yhdessä pohditaan päteviä tekosyitä, joiden varjolla voisi viikonlopun sijasta jäädä viikoksi.

Pakopaikassa kaikki on aina hetken hyvin. Tuli siellä huonojakin hetkiä - sunnuntaina en saanut syötyä mitään ennen kuin vasta illalla kuudelta ja joka kerta vessassa tuijotti vaaleanpunainen mörkö kuiskaillen kutsuvia sanoja. En kuitenkaan noussut mörön päälle, koska viimeksi sen seurauksena kahvista jäi maito pois enkä sen jälkeen ole sitä montaa kertaa kyennyt juomaan maidon kanssa. Kyllä minua sielläkin pelotti öisin nukahtaa, mutta puristin silmät kiinni, upposin pehmeään sänkyyn peiton alle ja kuuntelin Kuutin ja hänen tyttöystävänsä tuhinaa ja annoin unen tulla.

Kirjoitin joka päivä syömiset ylös ja alkoholin takia kalorit menivät yli sallitun rajan perjantaina ja lauantaina, mutten silti lopulta päätynyt yhdeksikään päiväksi paastolle vaan hylkäsin lopulta ruoka-ahdistukset joidenkin sanojen tuella. Pakopaikassa on niin helppoa, kun kukaan ei välitä siitä syönkö paljon vai vähän, kukaan ei katso ruoka-annostani halveksivasti eikä kukaan tenttaa, vaikken söisikään tarpeaksi nopeasti. Siellä ei tarvitse panikoida eikä pidätellä itkua, siellä ei ole hätää.

Pelkään aina välillä kovin kauheasti, etten ole toivottu, että olen vain häiriöksi, mutta sitten pääsen perille ja kaikki on hyvin. Ne pienet asiat osoittavat, miten ihmiset välittävät, kuten se, miten Kuutti halusi välttämättä heittää minut maanantaina junaan töiden jälkeen ja miten he oikein kysyivät, että jos jäisinkin vielä. Ei sun vielä tarvitse lähteä.

Tänään tein toisen haluamani asian. Kotiin kävellessä kuuntelin musiikkia puhelimellani ja katselin taivaan tähtiä. Kotona isä kehui minua, vaikka hän ei ikinä kehu minua.

Huomenna kouluun. Näytän nörttipojalta, jos laitan silmälasit päähän.

let me get what I want

Tällä hetkellä en edes jaksaisi ajatella laihtumista laihduttamista pienentymistä kutistumista ulkonäköä enkä löllytellä enää läskejäni haluaisin vaan olla mukavien ihmisten seurassa ja hymyillä autuaan onnellisena ilman mitään ongelmia tai hymyn takana pyöriteltäviä pieniä murheita. Haluan halata ihmisiä ja kertoa, kuinka he ovat niin kivsuja ja rakkaita, juoda humalan ja nauraa sitä ja pelkkää elämän onnellisuutta. Haluan aamukahveja ja aamutupakoita parvekkeella hyvässä seurassa eikä edes tarvisi puhua ehkä vain sanoa, että paistaapa aurinko tänään taas lämmittävästi ja olisi hyvä olo.

En enää halua paastopäiviä enkä kropan pettämistä, vaikka onkin ikävä sitä vallitsevaa kylmyyttä ja tunnetta kuin leijuisin ilmassa eikä mikään ole todellista. Olen päättänyt, että tässä kuussa syön joka päivä 800-1200 kaloria ja säännöllisesti kotona, vaikka se ei ehkä olekaan ihan tarpeeksi niin se on jo jotain eikä tule syötyä supervähää ja sen jälkeen ahmittua superliikaa. Pitäisi myös opetella syömään julkisella paikalla pelkäämättä, että joku katsoo tuomitsevasti, koska ei tule mitään, jos syö helsinkipäivinä vasta kotona.

Päätin eilen, että haluan elää tässä ja nyt enkä vasta sitten, kun ja tehdä haluamiani asioita vasta palkintona, jos ikinä saan vartalostani senttejä. Haluan pukea aamulla kivat vaatteet välittämättä siitä korostaako se pyöreäksi turvonnutta vatsaani, koska ei kenenkään kuuluisi välittää siitä onko vatsani pyöreä ja pehmeä vai kuopalla. Jos laihdun, niin se on kiva, mutta ei se saa määrätä päiviäni enkä saa jäädä kotiin vain sen takia, että tänään näytän liian läskiltä.

Löysin eilen UFFista ison harmaan miesten t-paidan ja tykkään siitä, miten se on niin pehmeä enkä välitä laisinkaan, vaikka se saa ylävartaloni näyttämään vähän isommalta, koska sillä ei ole väliä. Haluan syödä mansikan näköisiä vaaleanpunaisia vaahtokarkkeja ja nauraa, koska sillä on väliä.

The Smiths on kiva ja hymyily heti aamusta on kiva. Laitoin Kuutille viestiä ja nyt vain odottelen.