the silence

maanantai
Mua väsytti kauheesti, joten nukuin bussissa matkalla kotiin. Heräsin ajoissa ennen kuin piti vaihtaa bussia, mutta se kymmenen minuutin matka ennen vaihtoa katosi mielestä heti enkä ollutkaan enää varma olenko hereillä vai näenkö vaan unta hereillä olemisesta. Nipistelin kauheesti kättäni, mutta ei se edes tuntunut hirveesti. En mä kyl sit vieläkään ole heränny, jos nukuin edelleen. Ehkä kuolin sinne bussiin ja elän jollain toisella tapaa.

keskiviikko
Kello oli paljon ja liikaa ja silti niin vähän, mun silmiä painoi, vaikka edellisenä yönä valvoin kukuin hukuin tunteisiin ajatuksiin ahdistukseen enkä vain saanut unesta kiinni. Mä vaan istuin siinä nahkaisella sohvalla ja neuloin jotain tietämättä tuleeko siitä lapanen vai jotain ihan muuta enkä edes ollut varma purkaisinko sen ennen valmistumista. Tiesin kuitenkin et kauheen ruma siitä kuitenkin tulisi. Vatsaakin särki, vaikka otin buranaa, mutta ei se oikeastaan haitannu, tuntuipahan edes jotain ja saattoi taas iloita, ettei siellä pitäis mitään olla.

torstai
Söin vaan kurkkupastilleja ja sit Äiti kysyi syömisistä ja väsäsin pitsaa itselleni ja Veljelle, sai Äitikin vähän ja Siskon poikaystävä. Lisäks vaan neuloin ja neuloin ja neuloin ja yritin kai lähinnä olla ajattelematta asioita kuten sitä, miten vaan lakkasin taas pitämästä yhteyttä joihinkin eikä kukaan huomannut. Yritän vain olla ja lakata olemasta, kyllästyttää taas tää paska ja yritän väkisin repiä positiivisuutta elämään.
Lisäks musta tuntuu, että lastenleffojen juonia ideoivat vetää aineita vitusti ja liikaa.

perjantai
Tein melkeen kokonaisen villasukan, kärjen kavennusta vaille valmiin. Sit alko ahdistaa ja purin sen alottaakseni alusta, vaikka mun sormet on alkanut kipuilla ja turvota. Nimetön on kaksinkertainen normaaliin verrattuna. Tuntuu kuitenkin hienolta luoda ja kadottaa, alottaa alusta.  Lanka oli kyllä ihan nuudelia purkamisen jälkeen.
Meinasin alkaa jostain pikkujutusta, joka oli täysin merkityksetön, söin m&m's -karkkeja, viiliä hillolla ja kurkkupastilleja ja suunnittelin seuraavan päivän ostoslistaa, kun jään taas yksin kotiin. En ole varma mitä teen, haluunko syödä, olla syömättä vai ahmia (ja oksentaa). Ilmeisesti hallitsen kaiken pelleilyn edelleen enkä osaa vieläkään päättää mitä haluan, kun kaikki tuntuu niin helpolta ja kiehtovalta. Kai tääkin on taas vaan merkki siitä, että mulla on jotain tunteita, mitä pitäis käsitellä mut en tahdo niin puran taas ruokaan.
Kaisla kyseli kuulumisia ja se on vissiin eka, jonka kanssa kunnolla tällä viikolla tuun sosialisoimaan ellei lasketa niitä pakotettuja small talkeja, mitä kuviksen tunneilla harjoitetaan.

lauantai
Äiti huomatti entistäkin tummemmista silmänalusistani. Syytin valaistusta ja kampausta, vaikka ei se ole sokea, tyhmä tai kuuro, kyllä se kai tietää etten taaskaan saa öisin nukutuksi.
Äiti veti myös överiksi ruokien kanssa ja se osti mulle liikaa kaikkea minkä voisin vaan oksuta: irtokarkkeja, sipsiä ja dippiä, pitsaa, jäätelöä, patonkia, ... Kyllähän se osti paljon kaikkea terveellistäkin, mutta mieli tavallaan huutaa oksentamista, purkamista. En tiedä vielä oksennanko. Mukava mies tulee illalla käymään, tarkistamaan ettei kaapeissa ole murhaajia tai sänkyjen alla mörköjä.  Kaislankin oli tarkoitus käydä jossain välissä, mutta en sitten tiedä siitä. En voi ainakaan ahmia ennen kuin tiedän niiden tuloista ja menoista, sillä en voi oksentaa, jos on vaara kiinnijäämisestä. Vaikka ei mua oikeestaan edes kiinnosta tietäiskö kukaan.
En tiiä. Ehkä jätän oksentamatta. Syön kohtuudella. Niinku muka tietäisin mitä kohtuus tarkoittaa.
Tupakoida voisin, keskiviikon jälkeen en ole polttanu.

Niin joo ja vistin taas Kuuran kanssa jostain ihan turhasta.

it will be over soon

Kuuntelen, kuinka Sisko avautuu jatkuvasti uusista luokkakavereistaan lähdettyään ammattikouluun toiselle paikkakunnalle tästä pikkupaikasta. Hänelle tuntuu tulleen suurena järkytyksenä se, kuinka kaikki eivät tulekaan samasta muotista ja joku tyttö saattaa viihtyä poikien vaatteissa ja toinen haluaa lävistää naamansa. Täällä kotikaupungissamme kun ei ihan aina selviä, jos uskaltaa näyttää niinkin radikaalisti erilaiselta ellei osaa asennoitua oikein. Muistan, miten omat poskeni hehkuivat onnesta päästyäni toisaalle lukioon, sillä tunsin päässeeni kahleista vapauteen - se oli aikaisten aamujen ja tuskattuttavien matkojen arvoista.

En osaa käsitellä tunteita, joita kouluun palaaminen ja syksyn kirjoitusten lähestyminen minulle aiheuttavat ja hetken meinasin taas horjahtaa siihen tuttuun tapaan käsitellä vaikeita asioita. Edelleen se kovasti houkuttelee enkä ole varma kyvystäni vastustaa kiusausta, sillä siihen valheelliseen mielikuvaan kontrollista on niin helppo turvautua kuvitellen, että se auttaisi jotain. Ehkä se hetkellisesti helpottaa, kun edes jotain osaa elämästä hallitsee huolella, mutta oikeasti se vain ajaa pahempaan suuntaan. En oikeasti edes kehtaa myöntää sitä, miten helposti edelleen sorrun samaan vanhaan kaavaan minunhan piti olla jo terveempi. Häpeän sitä, miten sairas ajatusmaailmani edelleen on, ehkä jopa kieroutuneempi kuin ennen. Ollessani yksinäni ajatusteni kanssa päädyn vain pyörittämään mielessäni kaloreita, laskemaan proteiineja ja vihaamaan itseäni tajuten, minkä takia se avun hakeminen ja turvaverkosto olisi niin tärkeä parantumisen kannalta.

Koen tällä hetkellä mieletöntä helpotusta siitä, että saan taas päiviini kunnon järjestyksen ja lisää sisältöä eikä kaikki aika vain valu sormien läpi, mutta samalla tukahduttavaa ahdistusta siitä, miten pitäisi taas saada aikaiseksi paljon, osata olla sosiaalinen ja pitää kulisseja yllä lipsauttamatta yhtäkään väärää sanaa. Pitää jaksaa taas niin paljon, kun koko kesänä on jaksanut hädin tuskin mitään. Koulun aiheuttaman stressin takia haluan saada taas kontrollin kaikesta, täydellisen päivärytmin, täydellisen minimaalisen ruokailun ja täydellisen opiskelutahdin, vaikka tiedän lopulta väsähtäväni sen paineen alla itkemään haluamatta nousta sängystä. En osaa käsitellä stressiä oikealla tavalla, vaikka sellaiset asiat pitäisi jo tässä iässä hallita.

Harkitsin hetken, että viettäisin viimeisiä lomapäiviä antisosiaalisena keräten voimia odottaviin päiviin, mutta suunnitelmat pyyhkiytyivät pois ja nyt on taas pidetty hymyä huulilla viimeisillä voimilla. Istuessani tänään bussissa matkalla näkemään Kaislaa ja Sointua ahdistus aiheutti järkyttävää pahoinvointia ja hetken olin varma joutuvani vielä tänään kakomaan vessassa oksennusta. Sain kuitenkin purettua pieniä asioita mieleltäni ja jopa naurettua huolettomasti, joten olokin helpotti vähän. Edelleen haluan pienesti itkeä, mutta tiedän sen vielä jonain päivänä helpottavan. Enää pitää valmistautua henkisesti kello viiden herätykseen.

työnnän ovia joissa lukee vedä

Ajattelen koko ajan kaikkea. Jopa sellaisia asioita, joista tulee paha mieli ja sitten makaan taas lattialla pitkään surullisena tuijottaen vain kattoa. Lipsun väärälle tielle, jolle ei pitänyt lähteä, muttei voi mitään. Jatkan vain eteenpäin, koska ei ole enää ketään tai mitään eikä kukaan, jonka piti välittää ole kysymässä mitä kuuluu tai mitään. Kaislan piti viiden päivän ajan tulla moikkaamaan ja kun se sitten kuudentena olevinaan meinasi tulla sanoin, että älä, kun en enää jaksanut.

Olen niin väsynyt näihin kaikkiin ihmisiin ja tyhjiin lupauksiin ja siihen, kun en tiedä kuvittelenko vain vai eikö seurani oikeasti kiinnosta. Yhden kanssa yritin sopia näkemisiä ja päädyin poistamaan numeron, kun totesin hänen vaikuttavan siltä, ettei halua ikinä koskaan enää. Kesän alussa ystävä lupasi soitella, jos tapahtuu jotain ja jo parin viikon jälkeen olin se, joka soitteli perään, jos halusi edes kuulla perumisen yhdessä sovituille menoille. Olen niin kyllästynyt tähän kaikkeen, siihen miten näkymätön olenkaan enkä vain enää jaksa taistella, kun sillä ei ole mitään väliä. Pitäisi ehkä suoraan kysyä eikö vain seura kiinnosta, mutta toisaalta en kaikkien suusta kestä kuulla sitä, etten ole tarpeeksi mielenkiintoista seuraa. Vaikka toisaalta syytän kuitenkin tästä kaikesta ihan vain itseäni.

Tunnen oloni koko ajan itkuiseksi ja surkeaksi, vaikka silläkään ololla ei ole mitään syytä tai oikeutusta, minkä takia en edes puhu siitä kellekään. Eristäydyn koko ajan enemmän ja enemmän kaikista tutuista, mutta tuskinpa sillä on kauheasti väliä. Onpahan lisää aikaa kieriskellä yksinään tässä olossa eikä tarvitse väkisin pakottaa sitä tuskastunutta hymyä huulille. Kuulemma silmistäni näkyy ettei kaikki ole okei jopa silloin, kun yritän pitää hauskaa.

jos nousen jalkaterillesi

Aamulla hyppäsin bussiin ja jäin pitkään kiehtoneella pysäkillä pois bussikuskin huristettua oikean pysäkkini ohi. Harhailin hetken tuntemattomilla teillä vihreyden ympäröimänä ja löysin sitten tieni toiselle pysäkille, josta pääsin jatkamaan matkaani tuntemattomalla linja-autolla. Näin Kaislaa, kävelin hänen kanssaan sinne tänne jutellen ja kehuin tuntemattoman tytön upeaa kaunista loistavaa tatuointia saaden hänet sanomaan minun tehneen hänen päivästään mahtavan. Istuimme auringonpaahteessa nauttien, odotellen enkä meinannut tunnistaa Virtaa, kun hän lopulta saapui.

Joimme Virtan kanssa pienet päivähumalat istuessamme puistossa, etsimme hänelle täydellistä kaulakorua ja kävimme kiinalaisessa syömässä. Istuessamme penkeillä hän kaivoi piirustusvihkonsa ja sanoi haluavansa yrittää piirtää minut 20 minuutissa. Jalkani puutuivat ollessa mallina, mutten kehdannut sanoa saatika uskaltanut liikahtaa, hymyilin vain hampaat näkyen kertoen pieniä juttuja. Juttelimme niitä näitä pinnallisia ja syvällisiä, kerroin hänen olevan osasyyllinen satunnaiseen positiiviseeni asenteeseeni ja hän oli siitä iloinen. Raitiovaunua odottaessamme huomasin tunnistavani hänen pienet vihjauksensa rivien välistä haluaisin vielä ennättää käydä elokuvissa täällä päässä ja mulla ois kaksi lippua.

Matkasin raitiovaunussa koko matkan melkein takaisin lähtöpisteeseen asti Virtan hypättyä ulos sanottuaan ensin, kuinka seurassani olikaan ollut taas mukavaa ja kerrottuaan, että seurassani viihtyy eikä edes ne pienet hiljaiset hetket ole awkward. Loppumatkasta asetuin takaosaan seisomaan, nojaamaan kaiteeseen ja katselin vain taakse jääviä maisemia ottaen satunnaisesti valokuvia. Jäätyäni ostin äkkiä uutta limua ja kiiruhdin sitten taas bussiin. Kuuntelin matkalla Scandinavian Music Groupia, uusi limu maistui kesältä ja esansseilta kuten Pilvikin sanoi ja kirjoitin vihkooni, mitä kaikkea haluan kokea kesän aikana.

Voisin kertoa ne kaikki huonotkin hetket, joita päivässä oli, mutten halua. En halua ajatella niitä, sillä vain niillä hyvillä on aidosti merkitystä ja ne hyvät minä haluan muistaa. Elän niitä hyviä hetkiä varten ja niillä hyvillä hetkillä.

le temps de l'amour

Yritin kirjoittaa kunnollista, mutta eihän siitä mitään tullut. Huomenna sitten. Halusin kuitenkin kertoa:

Kuljin tänään bussilla, näin onkijoita ja hyppäsin seuraavalla pysäkillä ulos ottamaan valokuvia. Nousin satunnaisen raitiovaunun kyytiin, unohdin itseni ja löysin taas jäämästä jollain pysäkillä pois. Eksyin tuntemattomaan ja epäeksyin itseni takaisin määränpäähäni hetken harhailun jälkeen. Istuin auringossa polttamassa tupakkaa ja istuin puistossa Kaislan kanssa juomassa mietoja nauramassa pyyhkimässä pois sitä tasan puolen vuoden näkemättömyyttä. Löimme jopa highfivet, kun sain sanottua syöväni nykyään, Kaisla oli ylpeä minusta. Kerroin pienestä päiväseikkailustani Virtalle ja hän sanoi minun elävän boheemia taiteilijaelämää ja hymyilin. Hymyilin paljon.

(Otan jatkuvasti puhelimellani kuvia hyvistä hetkistä, koska unohdan puolet päivistäni ja haluan muistaa ne pienetkin hyvät asiat, vaikka muisti tahtoisikin pettää.)

somebody that I used to know

500 kaloria

hyi yök oksennus

Yhdellä alkoholi ja muiden seura menee aina edelle, Kaislalle muutuin näkymättömäksi heti seurustelun alettua, Kuura vaihtanut useat kerrat nätimpään ja hoikempaan ja neljännelläkin oma kulta alkoi heti mennä kaiken yhdessä sovitun edelle. Jäljellä ei ole enää juuri ketään.

En ole koskaan ollut hyvä ihmissuhteissa, mutta tämä vaikuttaa jo surulliselta. En vain voi lakata miettimästä, mikä minussa onkaan mennyt niin kovin pahasti pieleen, kun kaikki vain katoavat ympäriltäni. Syksyllä totesin vain etääntyväni kaikista ystävistäni ja nykyään uusi tuttavuus tietää salaisuuden, jota en ole pystynyt edes Pilville kertomaan välillemme tulleiden muurien noustua liian korkeiksi. Ennen kerroin Pilville kaiken.

Eihän yksinäisyys aina niin pahaa tee ja pinnallisetkin ihmiskontaktit riittävät välillä, mutta silti joinain heikkoina hetkinä tuntuu pahalta. Niinä heikkoina hetkinä tuntuu, että läheisimmät välini minulla on blogini lukijoihin, sillä teille voin kirjoittaen kertoa kaiken. Haluaisin kuitenkin toisinaan ihan elämääni ihmisen, joka oikeasti välittäisi. Jonkun, jolle en olisi se viimeinen vaihtoehto.

Ehkä se ei ole mikään ihme, että tämän kaiken jälkeen sitä tahtoisi muuttaa itsensä ihan täysin. Haluaisi uuden luonteen, uuden vartalon, uudet hiukset, uuden tyylin. Haluaisi olla uusi ihminen, että edes joku pysyisi, joku ei vaihtaisi parempaan. Olen jo muuttunut, mutta en kai vielä tarpeeksi. Ehkä vielä joku päivä kelpaan, ehkä vielä joku päivä joku välittää minustakin.

Tarkoitukseni ei ole valittaa vaan tämä on rehellisin postaus, jonka olen aikoihin uskaltanut kirjoittaa. Olen halunnut jo syksystä asti kirjoittaa tästä, mutta en vain ole osannut tai uskaltanut avata sydäntäni.

mitä sä luulit

179 kcal

(suunnitelmaa noudattamalla illalla kasassa 273 kcal

plus kahvi ja tee)

Kadotin kai tunteeni jonnekin matkan varrelle, unohdin lumihankeen tai auton takapenkille, bussin viimeiselle penkkiriville tai baarin tanssilattialle, narikkaan tai pesukoneeseen menneiden farkkujen takataskuun. Katkaisin eilen hetkellisesti välini Kaislaan, jonka laskin vielä joulukuun alussa läheisimpiin ystäviini. Sori, katotaan joskus myöhemmin.

Kaikki valuu pois luotani, kauemmas ja kauemmas enkä tee mitään. Seison vain rannalla katsoen poispäin lipuvaa laivaa, joka on tällä kertaa lastattu tärkeillä ihmisillä ja ihmissuhteilla. Kaisla lakkasi pitämästä yhteyttä ja aina, kun yritin nähdä, hänellä oli parempaa tekemistä kuin samantien alettuaan seurustella, minä olisin muuttunut näkymättömäksi. Hänen syyttäessään minua törkeäksi, päästin köysistä ja vene lähti lipumaan kauemmas ja kauemmas. Olen jo oppinut päästämään ihmisistä irti, niin monta kertaa olen luopunut Kuurasta. Lopulta sekin lakkasi tuntumasta.

Ehkä minulla on traumoja hylätyksi tulemisesta ja sen takia tönäisen muut pois, minkä jälkeen kompensoin heidän katoamistaan syömättömyydellä. Uskon, että se saa minut pienenemään ja pienempänä joku taas välittää, huolestuu, katsoo paniikin sekaisella kauhulla ja minä virnistän huulet kuivina miten niin mullahan on kaikki okei.

Mehukeittoa sitä sokeroimatonta, teetä ja mustaa kahvia. Minusta tuli näkymätön, joten katoamalla teen ehkä itseni taas näkyväksi. Ehkä minut huomaa taas joku, kunhan katoan.

Mietin toista blogiani. Milloin pitäisi ilmoittaa, että olen muuttanut tähän vai pitäisikö vain kadota?

//: Niitä kaloreita tulikin joku 370 + kahvi ja tee. Vedin yli 400 kcal päivän.