(Äiti sano, että se on musta ylpeä. Melkeen itkin.)

Opiskelupaikka ja asunto, miten voikaan elämä muuttua viikon sisään niin paljon. Juoksen asioilla, selvittelen juttuja ja teen listoja siitä, mitä kaikkea pitääkään vielä tehdä. Huolimatta stressistä ja kiireestä hengittäminen tuntuu helpommalta ja hymy on herkemmässä (päässä kuiskii hiljaa ääni jonkin on mentävä pieleen ja vastaan sille ehkä koiranpaskaan astuminen riitti huonoksi jutuksi tällä kertaa, jooko, anna kaiken sujua).

En tahdo uskoa ja hiljalleen totun ajatukseen. Saan oman sängyn, kirjahyllyt ja kasvit, saan käydä koulussa, oppia, tehdä muistiinpanoja ja haalarit. Vuoden jumittanut aloillaan ahdistuen enemmän ja enemmän ja äkkiä kaikki etenee suurilla harppauksilla eteenpäin.

Elämä maistuu taas hyvältä ja ostan huomenna kuplivaa, kerrankin on syytä juhlia. Tuntuu kuin olisin vihdoin vapaa.

never made me stronger at all

"No, mitä sitten? Mikä on sun suunnitelmas?"

Takana pahoinvointiin ja ahdistukseen asti jännitetyt ja stressatut minuutit tunnit päivät viikot kuukaudet ja lopullinen tulosten selviäminen. Takana oli huumaava onnellisuus ja sekavan uskomaton olo. Busseilla seikkailut, Alkossa viinin metsästys ja niin humaltunut ilta, että mielestä katosivat muistikuvat. Sohvalla huonosti nukutut tunnit ja kipeytyneet hartiat. Aamusta asti krapula ja vapina, liian nopeasti kuluneet tunnit, kun itse sai liikuttua niin hitaasti.

Päästessäni lopulta autoon, Äiti ahdisti nurkkaan kysymyksillään, joihin minulla ei ole vastausta ja joita olen hiljaa pohtinut sanomatta sanaakaan kellekään. Hän puhuu lääketieteellisestä, pääsykokeista ja niihin lukemisesta. Selittää, kuinka helppoa on löytää töitä ja mitä sä nyt oikein haluatkaan elämältäsi. Kakistaessani kuivasta kurkustani en mä tiedä peilissä vilahtaa pettynyt katse ja nielen syvemmälle sanat harkitusta välivuodesta, että löytäisin itseni, paikkani ja sen, mitä haluankaan.

Entä jos olen vain pettymys? Huonot kirjoitustulokset, ei työpaikkaa eikä omaa asuntoa, ei tarkkaa tietoa tulevaisuudesta ja hyvin hatara käsitys siitä kuka oikein olen. Yritän laatia suunnitelmaa, yritän keksiä edes jotain, mutta en vain tiedä. Pelkään tulevia juhlia, kun jokaiselle vieraalle pitää hymyillä ja selittää jotain valheellista kuraa, etten pettäisi kenenkään odotuksia.

Haluun vaan alkaa pudottaa kiloja lopettaa syömisen tappaa itseni urheilulla ja keskittyä vain ja ainoastaan itseni hiljaiseen murhaamiseen.

that will have to be enough

Ostin kalliin mustakantisen muistikirjan, johon kirjoittelen satunnaisia ajatuksia, asioita joita haluan muistaa ja erilaisia listoja. Siinä on monta sivua, joista jokaisen aion täyttää molemmilta puolilta. Ensimmäiselle sivulle kirjoitin nimeni ja aloituspäivän, kirjan täytyttyä lisään lopetuspäivän. En malta odottaa nähdä, miten sivut täyttyvät ja kannet muuttuvat kuluneemmiksi. Ehkä joskus useiden vuosien päästä luen menneitä ajatuksiani nauraen typeryydelleni tai häveten sokeuttani - tai ehkä vain hymyillen muuten vain kaikelle, minkä on joskus kokenut tärkeäksi kirjoittaa ylös.

Säästin aiemmin lasiseen purkkiin rahaa muuten vain ilman mitään sen suurempaa syytä - ajattelin vain lähteä jonnekin lähelle-kauas, pois. Onnistuin kuitenkin viikossa löytämään jotain, mihin alan oikeasti säästää, jotain mitä alan tavoitella. Se oli ensin sellainen huvittunut päähänpisto, joka parissa päivässä valtasi mieleni.

Tuntuu hassulta, kun tähän asti on vain harhaillut ilman määränpäätä ja nyt tiedän jotain varmaksi. Halusin vain kertoa tänne, kun ei ole ketään, jolle olisin voinut sanoa.