never made me stronger at all

"No, mitä sitten? Mikä on sun suunnitelmas?"

Takana pahoinvointiin ja ahdistukseen asti jännitetyt ja stressatut minuutit tunnit päivät viikot kuukaudet ja lopullinen tulosten selviäminen. Takana oli huumaava onnellisuus ja sekavan uskomaton olo. Busseilla seikkailut, Alkossa viinin metsästys ja niin humaltunut ilta, että mielestä katosivat muistikuvat. Sohvalla huonosti nukutut tunnit ja kipeytyneet hartiat. Aamusta asti krapula ja vapina, liian nopeasti kuluneet tunnit, kun itse sai liikuttua niin hitaasti.

Päästessäni lopulta autoon, Äiti ahdisti nurkkaan kysymyksillään, joihin minulla ei ole vastausta ja joita olen hiljaa pohtinut sanomatta sanaakaan kellekään. Hän puhuu lääketieteellisestä, pääsykokeista ja niihin lukemisesta. Selittää, kuinka helppoa on löytää töitä ja mitä sä nyt oikein haluatkaan elämältäsi. Kakistaessani kuivasta kurkustani en mä tiedä peilissä vilahtaa pettynyt katse ja nielen syvemmälle sanat harkitusta välivuodesta, että löytäisin itseni, paikkani ja sen, mitä haluankaan.

Entä jos olen vain pettymys? Huonot kirjoitustulokset, ei työpaikkaa eikä omaa asuntoa, ei tarkkaa tietoa tulevaisuudesta ja hyvin hatara käsitys siitä kuka oikein olen. Yritän laatia suunnitelmaa, yritän keksiä edes jotain, mutta en vain tiedä. Pelkään tulevia juhlia, kun jokaiselle vieraalle pitää hymyillä ja selittää jotain valheellista kuraa, etten pettäisi kenenkään odotuksia.

Haluun vaan alkaa pudottaa kiloja lopettaa syömisen tappaa itseni urheilulla ja keskittyä vain ja ainoastaan itseni hiljaiseen murhaamiseen.

it will be over soon

Kuuntelen, kuinka Sisko avautuu jatkuvasti uusista luokkakavereistaan lähdettyään ammattikouluun toiselle paikkakunnalle tästä pikkupaikasta. Hänelle tuntuu tulleen suurena järkytyksenä se, kuinka kaikki eivät tulekaan samasta muotista ja joku tyttö saattaa viihtyä poikien vaatteissa ja toinen haluaa lävistää naamansa. Täällä kotikaupungissamme kun ei ihan aina selviä, jos uskaltaa näyttää niinkin radikaalisti erilaiselta ellei osaa asennoitua oikein. Muistan, miten omat poskeni hehkuivat onnesta päästyäni toisaalle lukioon, sillä tunsin päässeeni kahleista vapauteen - se oli aikaisten aamujen ja tuskattuttavien matkojen arvoista.

En osaa käsitellä tunteita, joita kouluun palaaminen ja syksyn kirjoitusten lähestyminen minulle aiheuttavat ja hetken meinasin taas horjahtaa siihen tuttuun tapaan käsitellä vaikeita asioita. Edelleen se kovasti houkuttelee enkä ole varma kyvystäni vastustaa kiusausta, sillä siihen valheelliseen mielikuvaan kontrollista on niin helppo turvautua kuvitellen, että se auttaisi jotain. Ehkä se hetkellisesti helpottaa, kun edes jotain osaa elämästä hallitsee huolella, mutta oikeasti se vain ajaa pahempaan suuntaan. En oikeasti edes kehtaa myöntää sitä, miten helposti edelleen sorrun samaan vanhaan kaavaan minunhan piti olla jo terveempi. Häpeän sitä, miten sairas ajatusmaailmani edelleen on, ehkä jopa kieroutuneempi kuin ennen. Ollessani yksinäni ajatusteni kanssa päädyn vain pyörittämään mielessäni kaloreita, laskemaan proteiineja ja vihaamaan itseäni tajuten, minkä takia se avun hakeminen ja turvaverkosto olisi niin tärkeä parantumisen kannalta.

Koen tällä hetkellä mieletöntä helpotusta siitä, että saan taas päiviini kunnon järjestyksen ja lisää sisältöä eikä kaikki aika vain valu sormien läpi, mutta samalla tukahduttavaa ahdistusta siitä, miten pitäisi taas saada aikaiseksi paljon, osata olla sosiaalinen ja pitää kulisseja yllä lipsauttamatta yhtäkään väärää sanaa. Pitää jaksaa taas niin paljon, kun koko kesänä on jaksanut hädin tuskin mitään. Koulun aiheuttaman stressin takia haluan saada taas kontrollin kaikesta, täydellisen päivärytmin, täydellisen minimaalisen ruokailun ja täydellisen opiskelutahdin, vaikka tiedän lopulta väsähtäväni sen paineen alla itkemään haluamatta nousta sängystä. En osaa käsitellä stressiä oikealla tavalla, vaikka sellaiset asiat pitäisi jo tässä iässä hallita.

Harkitsin hetken, että viettäisin viimeisiä lomapäiviä antisosiaalisena keräten voimia odottaviin päiviin, mutta suunnitelmat pyyhkiytyivät pois ja nyt on taas pidetty hymyä huulilla viimeisillä voimilla. Istuessani tänään bussissa matkalla näkemään Kaislaa ja Sointua ahdistus aiheutti järkyttävää pahoinvointia ja hetken olin varma joutuvani vielä tänään kakomaan vessassa oksennusta. Sain kuitenkin purettua pieniä asioita mieleltäni ja jopa naurettua huolettomasti, joten olokin helpotti vähän. Edelleen haluan pienesti itkeä, mutta tiedän sen vielä jonain päivänä helpottavan. Enää pitää valmistautua henkisesti kello viiden herätykseen.

hyvin pian mä liukenen

Tuntuu siltä kuin kaikilla olisi nykyään hirveästi odotuksia ja minuun kohdistuisi niin kova paine, että se alkaa hiljalleen painaa huonoa ryhtiäni entistä enemmän kasaan. En minä kai muillekaan voi riittää, kun en edes itselleni, mutta haluaisin silti olla tarpeeksi edes omalle turvalleni. Ehken osaa sanoa, mitä toivoisitte, mutten voi sille mitään. En tahdo itkeä enää yhtenäkään iltana tyhjä tekstikenttä edessäni yrittäen saada sanoja ylös, mutta ahdistuksen lamaannuttamana en uskalla päästää yhtäkään karkaamaan muiden silmille.

Eilen paistoi aurinko, tupakoin ja aamukahvittelin Pilvin seurassa ja laskin kemiaa ahkerasti Sointun kanssa. Koululla ei tehnyt pahaa vaan jaksoi olla sosiaalinen, vaikka kommunikointi tuntui aamulla jo pelkkänä ajatuksena turhan raskaalta. Olin edellisenä yönä nukkunut alle neljä tuntia jaksoin silti sittenkin hymyillä, vaikka kotiin päästyä en olisikaan halunnut nousta sängystä.

Tänään kävin taas koululla sanomassa hei Sointulle ja muille, sain hieman purra huulta ahdistuksesta. Myöhemmin kiertelin kaupoissa Sointun kanssa ja huomasin, miten ostan yhä löysempiä ja löysempiä yläosia peittämään ylimääräisyyksiäni, melkein naurattaa. Niinkuin ne mitään peittäisivät.

Bussista näin, miten lenkkitieni alkaa jo olla täysin lumeton. Huomenna voisi lähteä jo juoksemaan. Purkamaan paineita ettei selkärankani ihan kieroksi menisi.

mä haluun

Vietin eilisen Sointun kanssa. Söimme kauheasti herkkuja, juttelimme ja jumitimme. Nukahdin sohvalle yhdeksältä, kun yritimme katsoa elokuvaa, sen siitä saa, kun viettää koko edellisen yön juhlimassa. Tänään syötiin lisää ja laskettiin muutama tehtävä matikkaa ennen kuin hän heitti minut takaisin kotiin. Sellaista mukavaa, hidasta yhdessä olemista. Ahdisti vain hieman ruokapöydässä, kun Sointun isän vaimo kyttäsi syömisiäni ja koki tarpeelliseksi kommentoida. Ei voinut edes sanoa, että älä jooko ole vain hiljaa pliis.

Huomasin tänään, että Kuura oli reblogannut jonkun kuvan julkisesta tumblristani. Olisin halunnut heittää puhelimeni seinään sillä samalla sekuntilla. Jos hän vihaa minua niin kovasti, ettei halua edes vastata viesteihini enää ikinä kuten hän sanoi, miksi vierailla siellä? Miksi pitää seurata elämääni etäältä, kun ei halua tietää olemassaolostani yhtään mitään? En aina tahdo ymmärtää, etenkin kun haluaisin hiljalleen jo unohtaa.

Haluaisin vain käydä nukkumaan, vaikka nukuin viime yönä yli kymmenen tuntia. Tänään on kuitenkin äidin syntymäpäivä ja meille tulee sukulaisia ja minun pitäisi ainakin vielä meikata, ehkä myös siivota. Miksi eduskuntoiseksi laittautuminen on näin hankalaa?

Huomenna pitää ryhdistäytyä, laskea matikkaa ja lukea edes vähän kemiaa. Ajattelin elää ensi viikon pelkällä mehukeitolla ja pakkoruokailuilla. Se voisi toimia.